Coachausta, eli toisessa kädessä keppi ja toisessa porkkana

Valmentaminen, coachaaminen, valmentava coachaaminen vaiko kuitenkin jotain ihan muuta?

Itse olen työskennellyt erilaisissa myynnin tehtävissä sen toisaalla jo mainitsemani vajaan 20 vuoden ajan. Milloin myyjänä, milloin myyjien ja myymälän esimiehenä ja milloin koko liiketoiminnan kehittäjänä. Maailma on muuttunut oman työurani aikana paljon, eikä ihmislähtöineni johtaminen ei ole enää pelkkä trendi, vaan hyvän esimiehen oletusarvo. Silti pitäisi mielestäni uskaltaa sanoa, että kaikella tekemisellä on aikansa- ja paikkansa.

Hyvän coachin pitää osata lukea coachattavaansa, jotta lopputulos olisi mieleinen. Mikäli oivalluttaminen ja avoimet kysymykset vain eivät yksinkertaisesti tuota tulosta, pitää myös olla rohkeutta vaihtaa lähestymistapaa- miettimättä sitä, olenko huono esimies vain siksi, että teenkin nyt toisin. Ihmiset ovat erilaisia ja kommunikoivat eri lailla. Ihmiset myös tarvitsevat erilaista lähestymistä ja pystyvät tuottamaan vastauksia eri lailla. Silti coachaamisesta on jostain syystä muodostunut lähestulkoon ”se ainoa ja oikea tapa”.

Coachaamisen ideologioissa ja harjoittelussa painotetaan mielestäni ihan liikaa päättymättömien avointen kysymysketjujen käyttöä, vaikka mielekkään valmennuksen eteneminen vaatii hyvältä esimieheltä lähinnä kykyä johdatella alaistaan tavoiteltuun lopputulokseen, jonka molemmat voivat ”hyväksyä” jatkon askelmerkeiksi. (Oikeastihan näin ei siis ole, sillä todellisuudessa esimies vain manipuloi alaistaan ottamaan omakseen sen, jonka esimies tai siitä ylempi taho oli jo valmiiksi päättänyt.)

Sinänsä valmennuksen tavalla ei siis ole mitään merkitystä- kunhan lopputulemaan on päästy mielekästä reittiä. Coachaus on esimiestyöskentelyn muotona vielä varsin uutta ja se hakee selkeästi omaa lopullista muotoaan. Mielestäni ei kuitenkaan uskalleta tarpeeksi kritisoida sen heikkoutta siitä, että oikeasti aina ei tarvitse olla kivaa ja diskuteerata ruotsalaisittan loputtomiin, jos välillä löytyy suoraviivaisempi- yhtä toimiva tapa. Kyllä töissä voi olla tosi kivaa, vaikka aina ei olisikaan tosi kivaa. Sehän on työpaikka, eikä lastentarha!

Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa valmentaa, vain tapa valmentaa oikein.

Lähteet:

Kurssin koulutusmateriaali

Söderman M. Haastattelu. Puhuin siis itsekseni aiheesta ennen paperille siirtämistä.

May the force be with you!

Nonniin ja seuraavaa sitten pukkaa…

Mietin tehtävänantoa lukiessani, etten sittenkään tulisi jatkamaan blogiani, sillä etenkin tämä aihe on itselleni henkilökohtaisesti hyvin vaikea- riippumatta siitä, että aihetta tulisi lähinnä tarkastella reflektoimalla lähdeartikkelia siinä kontekstissa, mitä itsetunto merkitsee esimiestyössä. Aloitusblogini kommentit olivat kuitenkin sen verran piristäviä, etten voinut jättää seuraajakuntaani yrittämättä edes.

Joten siis aiheeseen päin...

Olen itse hyvin tunneperäinen ihminen sekä hyvässä että pahassa, eikä sen myöntämisessä ja tiedostamisessa ole ongelmia. Tunnen itseni erinomaisesti vahvuuksineni ja heikkouksineni ja osaan elää tasapainossa itseni kanssa. Itsetunnon ongelmien ja tunteiden vastavuoroisen tasapainottamisen kanssa on sen sijaan merkittäviä huolenaiheita, eivätkä ne ole suurelta osin itseni aiheuttamia.

Stanley Rossin artikkelissa viitataan lukuisiin lähteisiin ja tutkimuksiin, joiden perusteella hyvä itsetunto toimii perustana kohti haastavampia tavoitteita tehden henkilöstä näin paremman johtajan. Artikkelin johtopäätösten mukaan henkilöt, joilla on hyvä itsetunto, ovat automaattisesti tehokkaampia saavuttamaan tavoitteena ja ovat näin ollen myös parempia johtajia. Itse olen vahvasti eri mieltä tästä, vaikka uskon, että pääsääntöisesti asia varmaan näin onkin. Tuntemalla itsensä voi oppia myös kompensoimaan omia heikkouksiaan ja huono itsetunto voikin olla katalysaattori, jonka vuoksi pyrkii suoriutumaan paremmin ja tehokkaammin kuin muut.

Onkin oikeastaan ironista, että tarkastellessani elämän suuria linjauksia ja saavutuksia, minunkin pitäisi olla onnellinen siitä kaikesta mitä olen elänyt, siitä kaikesta mitä olen kokenut, siitä kaikesta mitä olen jo saavuttanut ja etenkin siitä kaikesta, mitä minulla juuri tällä hetkellä on. Ja kaiken tämän pitäisi heijastua itsetuntoon- kuitenkaan niin tekemättä. Silti olen onnistunut olemaan hyvä, ihmisläheinen, tavoitteellinen, tuottava ja tehokas johtaja niin työelämässä kuin kotona.

Hymy on kuori, joka kätkee todelliset tunteet.

Lähteenä käytetty artikkeli:

Ross, S. 2014. The Journal of Management Development. A conceptual model for understanding the process of self-leadership development and action-steps to promote personal leadership development. Bradford

Kohti ensimmäistä kirjoitusta... ja sen ohi

Blogi ja samalla ovi tuntemattomaan maailmaan on nyt avattu.

KalPan kannattajana- vaikkakaan en savolaisena- voisin tähän todeta, että tänne suattaapi tulla tekstiä ajan kanssa, vuan suattaapi olla tulemattannii...

Kirjoitellaan, kun keretään :)

Ps. että jotta jos tätä ei voi muokata, niin kertokaa ihmeessä mitä tehdä toisin.

Olen siis Miika Söderman, Helsingissä asuva 41- vuotias perheenisä, jolla vihdoinkin tuntuu olevan aikaa ja intoa suorittaa opintonsa loppuun. Olen toiminut erilaisissa myynnin ja myynnin johtamisen tehtävissä lähes 20 vuoden ajan, jonka lisäksi olen ehtinyt viettämään nelisen vuotta päätoimista koti-isän arkea eri elämäntilanteissa. Muita on siis tullut johdettua enemmänkin ja itseäni olen pyrkinyt kehittämään sekä erilaisilla esimiestyön kursseilla että ihmisenä perheen ja elämäntapahtumien kautta.

Esimiehenä ja ihmisenä olen sellainen, joka pyrkii välttämään konflikteja tunnistamalla tilanteita ja ennakoimalla reaktioita. Analysoin ympäristöäni jatkuvasti ja pyrin valmistautumaan tulevaan huolellisesti- säilyttäen samalla näennäisen spontaniuden. Vaikka osaan mukautua hyvin erilaisiin tilanteisiin, en kuitenkaan lähtökohtaisesti suhtaudu kovin hyvin muutoksiin.

Toivon kurssin avulla löytäväni itsestäni selkeämmin omat vahvuuteni, jotta voin vahvistaa niitä entisestään. Tunnistan omia kehittämisen kohteitani, mutta en edelleenkään ole kovinkaan hyvä kehittämään itseäni niissä asioissa, joista eniten olisi itselleni hyötyä. Tämän osalta toivonkin löytäväni uudenlaisen tavan tarkastella edellä mainittua asiaa.

Vac- testi mukaan olen aavistuksen voimakkaammin visuaalinen oppija, jollaiseksi olen itseni aina mieltänyt. Erot eri oppimistapojen välillä eivät kuitenkaan olleet kovin suuret, joten ilmeisesti iän tuoma kokemus on osoittanut, että oppia voi ja pitää silloin kun siihen on mahdollisuus- riippumatta siitä tavasta, jolla oppi on saatavilla.

Keskustelu ja asioiden kertaaminen ei koskaan ole pahasta.